Hodejegerne – norjalainen rikospläjäys

Morten Tyldumin ohjaama norjalainen rikospläjäys Hodejegerne (Headhunters) kompastuu epäuskottavuuteen.

Howard Hawks lausui kuuluisat sanat, joiden mukaan hyvässä elokuvassa on kolme loistavaa kohtausta, mutta ei yhtään huonoa. Hodejegerne sopii aika lailla tähän kuvaukseen, mutta siitä huolimatta en epätoivoisenakaan hetkenä menisi kutsumaan Jo Nesbøn romaaniin pohjautuvaa toimintapainotteista jännäriä hyväksi elokuvaksi.

Clas Greven (Nikolaj Coster-Waldau)elämään kuuluu niin kaunis vaimo, hulppea talo, työntekijöiden metsästys kuin taidevarkaudet, itsetunto-ongelmat ja isot velat. Yhdessä miehessä on aspekteja vähintään riittävästi ja niin on hänen tarinassaankin sävyjä. Ajoittain kirmataan huumoria kukkivalle viljelmälle, toisinaan itketään umpivakavana.

Rauhaton atmosfääri ei kaada menopeliä ojaan, joskin näyttäisi siltä, että ohjaaja Tyldumin yleisvisio on vaihdellut kuvauspäivästä toiseen. Pohjavire on mitä monimuotoisin, mutta ääripäitä ei juurikaan kyetä yhdistelmään. Ongelma on hieman samankaltainen kuin komedioissa, jotka yrittävät sisällyttää temaattisen painavuutensa muutamiin totisiin kohtauksiin.

Vaikka yksittäisissä kohtauksissa on järjestään enemmän onnistumisia kuin floppauksia, syntyy pisaroista lopulta paletin sotkeva vesimassa. Tarinassa muhivat loputtomat salaliitot, fiksuina itseään pitävät koukut ja yksinkertaisesti liiallinen määrä sattumuksia murtavat padon. Ylivedetty rähinöinti vielä menisi, jos tapahtumat eivät ottaisi tiukassa paikassa itseään niin vakavasti. Ryppynaamaisuus saa yksittäiset hetket maistumaan, mutta mitä pidemmälle Hodejegerne etenee, sitä syvemmälle se itsensä kaivaa.

Greven takaa-ajo on periaatteessa ammattitaitoisesti kuvattu, reippaalla hurmeella koristeltu lisäys pohjoismaiseen rikoselokuvaan. Sisäisen sankarin etsinnässä rohkeus on vain loppunut kesken. Kuvainnollista ja kirjaimellista verenvuodatusta on sen verran paljon, että kivuliasta mustaa huumoria tiuhemmin viljelemällä paketista olisi tullut paitsi yhtäläisempi, niin myös enemmän omansalaisen näköinen. Nyt huumorinpilkahdukset ovat kuin toisesta elokuvasta, joka puolestaan kärsii pölhöstä juonirakenteesta, jolle katsoja joutuu nauramaan ilman että leffa ymmärtää vitsiä.

Jaa arvostelu

Uusimmat avostelut

Kategoriat