Le Havre – kertomus auttajista, ei avun tarvitsijoista

Aki Kaurismäkeä ei voi syyttää valtatien kuluttamisesta. Suomessa, maassa jossa elokuvat tehdään pääsääntöisesti pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan, Kaurismäki on poikkeuksellinen ohjaaja, liki ilmiö. Rinta kaarella suomalaiset voivat puhua todellisesta auteurista, miehestä jolla on selkeästi tunnistettava tapansa tehdä elokuvia.

En ole Kaurismäen filmiografiaa alusta loppuun tapittanut. Vaillinnaisten kokemusteni perusteella Kaurismäen tyyli ja peruslähtökohdat ovat elokuvasta toiseen samankaltaisia. Le Havre piristää erilaisuudellaan, kun sitä vertaa valtavirtaelokuvaan, mutta tuttuuden tunnetta se ei pääse karkuun. Hieman kuin teoriassa omalaatuinen Tim Burton, Kaurismäki tuo aina saman paletin kuvauspaikalle.

Kaurismäen tarkasti koluama työläisen sorto & kärsimys –laatikko on Le Havressa käden ulottuvilla, joskin sitä tukemaan rientää virkavaltaa pakoileva laiton immigrantti. Heti kärkeen Kaurismäki tekee selväksi elokuvan fokuksen ja asenteen: porvarismies kohtaa humoristisesti kohtalonsa ja päähenkilö toteaa vain kalppivansa pelipaikalta, koska häntä ”kuitenkin syytetään”.

Huumorilinjalla herraviha toimii ja tästä saadaan esimerkkejä pitkin elokuvaa. Vähäosaiset ovat elokuvissa marginaalissa, joten heidän kampeamisensa fokukseen on virkistävää. Valitettavasti luokkatietoisuus on yhtä henkilöhahmoa lukuun ottamatta mustavalkoista. Kantakuppiloista nousevat sankaritarinat ovat enemmän teennäisiä kuin elämänmakuisia.

Alkoholistien ja kengänkiillottajien osin romantisoitua, osin tylyä arkea on toisteisuudestaan huolimatta viihdyttävä seurata. Ongelma on, että Le Havren niukkatuloisten humaani me-henki toimii toki teemana ja oppituntina, mutta ei kanna elokuvaa. Vika ei ole kauniissa ideaalissa, vaan sen esitystavassa. Ihmisläheisyys on integroitu osaksi kovaosaisten eloa, mutta esiintyy eteentyönnettynä kannanottona, josta puuttuu kaikki hienovaraisuus. Saarna on saarna, on viesti miten tärkeä tahansa.

Kaurismäki ei selvästikään ole erityisen otettu tavasta, jolla ”sivistyneet länsimaat” kohtelevat leirejä pystytteleviä romaneja ja laittomia maahanmuuttajia. Inhimillisyys on vahva itseisarvo, jonka oman navan tuijottelu on haudannut. Näin ainakin jos nyökkää, kun Kaurismäen kuvat puhuvat.

Harmillisesti paljon puhuttu maahanmuuttajanäkökulma jää Le Havressa verrattain pieneen rooliin. Kaurismäen puheenvuorossa hukassa olevan lapsen hätä otetaan esille, mutta Le Havre ei ole rahtikontista karanneen Idrissan (Blondin Miguel) tarina. Fokus on tauotta hänen auttajissaan.

Kaurismäki siirtää vastuun paremmasta huomisesta niille, joilla jotain on. Kuinka ollakaan, ne joilla on vähiten, ovat valmiita avittamaan vielä heikommassa jamassa olevaa. Tie autuuteen vain ei ole kovinkaan sykähdyttävästi kuvattu. Sydämeltään suuri elokuva vaipuu hapuilevaksi sosiopoliittiseksi kommentaariksi ilman teemoja sitovia, mukaansatempaavia tapahtumia.

Jaa arvostelu

Uusimmat avostelut

Kategoriat