The Wire – Maailman paras sarja

Arvostukseni The Wirea kohtaan nousee päivä päivältä.

The Wire on yhdessä niin ikään HBO:n tuottaman The Sopranosin kanssa televisiosarja, joka nousee jatkuvasti esille, kun puhutaan 2000-luvun parhaasta tv-sarjasta. Monille jompikumpi näistä rikosten maailmaan sijoittuvista eepoksista on se Kaikkien Kaunein.

Lain tuolla puolen olevien tarinoidensa vuoksi molempien mainittujen luomusten pitäisi olla ehdottomia suosikkejani. Asiasta ei – pikavilkaisun perusteella – pitäisi joutua edes keskustelemaan. Eritoten mafiaperheen jokapäiväisen arjen pyörittämiseen keskittyvä The Sopranos on varma voittaja. Näin teoriassa.

Käytännössä asia on toisin. Tonyn kahden perheen elämä on toki vahvasti realisoitu kokonaisuus ja vaikka nautin näkemästäni, niin suussani viipyilevä jälkimaku on silti edelleen hieman hapan.

The Sopranosin olisi pitänyt olla useammin sellaista mahtavuutta, kuin mihin se muun muassa viimeisessä kohtauksessaan venyi. Ehkä sarjan pääpaino oli liikaa ruokakoriproblematiikassa ja liian vähän laittomuuksissa.

The Wirelle uhkasi käydä hieman samalla tavalla, joskin eri syistä. Ensimmäinen kauden perusteella seuraavan pahvilaatikon hankinta oli selviö, mutta haaveideni mukainen pikkuorkkujen maratoni Avon Barksdalen (Wood Harris) jengin salakuuntelu ei ollut. Sarja sahasi ja liimasi, mutta arkun naulat jäivät pussin pohjalle.

Tukkukauppiaiden maihinnousu Baltimoreen lunasti kaikki ensimmäisen kauden lupaukset. Huumekauppa ei kadonnut mihinkään, mutta skaala  keikahti slummitalon nurkalta sataman korruptioon. Pelissä olevat dollaripinot kasvoivat ja rahtaajien työläs arki veti mukaansa.

Kynää pyörittelevien poliitikkojen tarkastelu seuraavalla kaudella oli kiehtova lisä, mutta ei riittänyt peittämään sitä pettymystä, jonka paluu Barksdalen takapihalle aiheutti. Draama oli edelleen laadukasta, mutta tuntui monilta osin aivan liikaa 1. kauden kertaukselta. Näin jälkikäteen mietittynä 3. kaudella oli paljon uutta, kuten Marlo Stanfieldin (Jamie Hector) organisaation mukaantulo ja Hamsterdram, mutta aikanaan lasin pohjasta kuulsi paitsi laatu niin myös pettymys. Ehkä kolmannelle kaudelle pitäisi antaa joku päivä uusi mahdollisuus. Nyt se ei ainakaan pääsisi salakavalasti aiheuttamaan kutiavaa harmitusta.

Näin ollen sarjan kahta viimeistä kautta en tahtonut saada kirveelläkään ostettua – siitä huolimatta, että joka toinen jeppe tuntui kehuvan niitä sarjan parhaimmistoon kuuluviksi. Yhtenä ongelmana oli, että tiesin molempien kausien jatkavan heroiinikaupan pyörittelyä. Lisäksi neloskauden kouluteema lapsikatraineen pelotti.

Yllätyksekseni jouduin toteamaan lintsaamisen, erityisopetuksen ja neljän köyhistä oloista tulevan tenavan kasvutarinan olevan hedelmällistä seurattavaa. Teinien tasapainoilu odotusten, huumekaupan tuoman helpon rahan ja matematiikan välillä oli lopulta luontainen lisä rikollisuudessa kylpevään Baltimoreen.

Ylipäätään muutaman vuoden katselutauko terästi The Wiren läheltä tutkimaa huumediilausta kummasti. Coltin maustama kapitalismi iski jälleen ja Stanfieldin jengiläiset kasvoivat rettelöivästä uhasta vakavasti otettaviksi päähenkilöiksi. Sarjan jonkinlaisena kiintopisteenä aiemmat kaudet toimineen McNultyn (Dominic West) marginalisoitu rooli toimi kokonaisuuden eduksi, vahvistaen sarjalle muutoinkin ominaista ensemblemaisuutta.

Neloskausi oli euforiaa, eikä hyllyssä jo valmiiksi lojuneen 5. kauden tarvinnut juuri silmiään räpytellä. Tie soittimeen kävi nopeasti. Journalismin lanseeraus oli jotain, johon jo pelkän DVD-julkaisun kansikuvan perusteella oli kovat odotukset.

Sarjan päätöskausi – turhan pitkälle hinattua sarjamurhaajakikkailua lukuun ottamatta – ei pettänyt. Stanfieldit eivät suinkaan jäähdytelleet, vaan pelipöydästä kuului vähän väliä ”all in”. Radikaalin uudistumisen tarpeen poisti neloskauden selvästi kesken jääneet tapahtumat.

The Wire on kultaa. Kyseessä ei ole Paras Sarja Ikinä Missään, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena The Wire nousee erittäin korkealle. Baltimoren huumeongelmaa monista eri näkökulmista, katutasoa koskaan unohtamatta, tarkastellut kerronta on enemmän kuin osiensa summa. Valtavan henkilögallerian ohi selkeäksi päähenkilöksi nousee vajaan kolmen miljoonan asukkaan koti, Baltimore. Pelurit vaihtuvat, kaupunki ei.

David Simonin maailman rikoskartalle rahtaamassa Baltimoressa ei The Wiren viiden kauden aikana nähty merkittävää kehitystä kohti parempaa huomista. Tämä tietynlainen pessimismi, toiselta nimeltään realismi, luo aitoutta. Vaikka niin Avon Barksdale, Stringer Bell (Idris Elba) kuin Marlo Stanfield on lakaistu katukuvasta, ei Baltimore ole turvallisempi paikka asua. The Wire on tarkkanäköinen kuvaus ajasta, paikasta ja rakenteellisista ongelmista, mutta ei niiden korjautumisesta.

Sarjan päätösjakso on katkeransuloinen jälkikirjoitus vuosia kattaneelle kaupunkikuvaukselle. Finaalissa on rutkasti tärkeitä hetkiä ja riittävästi rohkaisevaa fiilistelyä. Kokonaisuuden ollessa terästä, on siitä vaikea päästää irti. Tunnelmaltaan haikea lopetus helpottaa surutyötä.

Jaa julkaisu

Uusimmat julkaisut

Kategoriat